Päivitetty 1.1.2002  –  Palautteet

Virittäjä-lehti  >  Hakemistot  >  Kirjoitukset ja tiivistelmät: 1/1999 (103)

HELSINGIN YLIOPISTON PERINTEET MURTUVAT

Virittäjässä 1/1999 julkaistu professorien kannanotto

Helsingin yliopiston lähivuosina käyttöön otettava rahanjakomalli heittää tumman varjon erityisesti pienten aineiden ja laitosten tulevaisuuden ylle. Yksi näistä laitoksista on suomalais-ugrilainen laitos, jonka toiminta ja koko olemassaolo on nyt vaaravyöhykkeessä.

Helsingin yliopistolla on ollut valtakunnallinen vastuu tieteellisesti ja kansallisesti tärkeissä aineissa, kuten Aasian ja Afrikan kielten ja kulttuurien sekä lähialueiden kielten ja kulttuurien opettamisessa. Helsingin yliopisto on kantanut vastuuta myös pohjoismaisista kielistä tanskasta ja norjasta sekä kotimaisten kirjallisuuksien korkeatasoisesta tutkimuksesta ja opetuksesta. Viron ja unkarin opetuksella on ollut jo pitkään erittäin vahva sija suurimman yliopistomme ohjelmassa.

Suomalainen tiedepolitiikka on viime aikoina saanut osakseen myönteistä huomiota siksi, että tutkimusrahoituksemme osuus bruttokansantuotteesta on selvästi suurempi kuin useimmissa muissa maissa. Tämä on käynyt ilmi esimerkiksi monista Suomen Akatemian pääjohtajan Reijo Vihkon lausunnoista. Samaan aikaan yliopistojen rahoitusta ja erityisesti mahdollisuuksia monipuoliseen peruskoulutukseen on kuitenkin vähennetty ratkaisevasti. Yliopistot ovat kurjistuneet. Niin ikään samaan aikaan kun opetusministeriön ylijohtaja Markku Linna kehottaa yliopistoja säilyttämään kulttuurivaihtosopimuksissa mainitut virat (kirje 2.7.1998), Helsingin yliopisto aikoo rikkoa voimassa olevia Suomen ja Unkarin sekä Suomen ja Viron välisiä kulttuurivaihtosopimuksia. Yleensä Pohjoismaissa on Baltian merkitys oivallettu hyvin: Pohjoismaiden ministerineuvosto suosii hankkeita, joissa lähialueet ovat mukana, ja muiden Pohjoismaiden yliopistot vain vahvistavat yhteyksiään Baltian maihin. Yliopisto ei kuuntele tässä asiassa myöskään itseään: Vuoden Professori Fred Karlsson on esittänyt huolestuneisuutensa asian johdosta ja viitannut siihen, miten yksittäiset tiedekunnat, laitokset ja oppiaineet eivät voi kantaa vastuuta siitä, että maassa harjoitetaan järkevää ja monipuolista kulttuuri- ja tiedepolitiikkaa, jossa myös tieteelliset erityistarpeet otetaan huomioon (Acatiimi 1/1999).

Tulosvastuuta sovelletaan siis edelleen hyvin mekaanisesti. Puhutaan laadusta, mutta kiinnitetään koko ajan huomiota vain määrään. Tässä tilanteessa pienet aineet, kuten juuri unkari ja viro, jotka eivät ole tuottaneet maistereita ja joiden tehtäväkään ei ole pelkästään maistereiden tuottaminen, joutuvat ahtaalle. Kysynnän puutetta ei ole: viron suosio on viime vuosina kasvanut, ja halukkaita kursseille tulijoita on paljon, kuten yliopiston kielikeskuksen 100 hengen suuruiset ryhmät osoittavat. Näissä halukkaissa on paljon tulevia tutkijoita ja Itämeren maiden kulttuuriyhteyksien ja taloudellisten suhteiden ylläpitäjiä.

Jos viron ja unkarin opetuksen vähentämistä koskevat suunnitelmat pannaan täytäntöön, Helsingin yliopisto ei enää toteuta perinteidensä mukaista sivistysyliopiston ideaa, vaan tukee kapea-alaista tiedepolitiikkaa, joka ei näe, mitä sen ympäristössä tapahtuu. Me allekirjoittaneet edellytämme, että Helsingin yliopisto ottaa vakavasti valtakunnallisen vastuunsa ja luopuu mekaanisen tulosohjauksen mukaisista aikeistaan, ennen kuin pääsee tapahtumaan mitään peruuttamatonta.